27.1.2018

Nimettömien joukkohautojen häpeä

Ehdotin nimien lisäämistä punaisten muistomerkkeihin puheessa Kalevankankaan muistomerkillä vappuna 2013. Sittemmin Tampereen vasemmistoliiton valtuustoryhmä teki asiasta valtuustoaloitteen. Asian on edennyt, mutta verkkaisesti. Keväällä 2019 valmisteluja on käynnissä.

Viime yönä tuli kuluneeksi sata vuotta sisällissodan syttymisestä. Alle neljä kuukautta kestäneessä sodassa kuoli yli 36 000 ihmistä. Suurin osa uhreista, yli 13 000, oli vankileireillä nälkään ja tauteihin kuolleita punaisia. Taisteluissa kaatui 9 403 ihmistä. Sodan aikana ja sen jälkeen teloitettiin, ammuttiin ja murhattiin 9 720 ihmistä. Heistä enemmistö oli punaisia, 7 370. Syyttä ei ole Suomen sisällissotaa sanottu yhdeksi Euroopan verisimmistä sodista.

Sisällissotaa on tutkittu paljon, silti sodan punaisten uhrien kohtaloita on selvitetty vasta 1990-luvulla. Heikki Ylikankaan Suomen sotasurma-tutkimuksessa selvitettiin sodan uhrien nimet, kuolintavat ja -paikat. Punaisten hautamerkkejä kartoitettiin vasta tällä vuosituhannella Ulla-Maija Peltosen Muistin paikat -tutkimuksessa. Työväenmuseo Werstaan ylläpitämä tietokannassa on tällä hetkellä tiedot 277 punaisten muistomerkistä. Valta osa näistä muistomerkeistä on pystytetty punaisten hauta- ja teloituspaikoille.

Hävinneiden ja heidän jälkeläistensä rankaiseminen jatkui sodan jälkeen vuosikymmeniä. Vainajien näkyvä muistelu oli punaisten uhrien läheisiltä kielletty. Omaiset pystyttämät muistomerkit hävitettiin. Näin kävi muun muassa 1923 Hämeenlinnan Ahvenistolla, omin poliisi räjäytti omaisten pystyttämän patsaan. . Muistomerkkien pystyttämisestä tuli luvallista vasta toisen maailman sodan jälkeen. Vain joissakin muistomerkeistä on vainajien nimiä. Yhä edelleen 1918 punaisten uhrien viimeinen leposija on nimetön joukkohauta.

Sisällissodan pahimmat arvet ovat sadassa vuodessa umpeutuneet. Silti sodan uhreista ja varsinkin sodan jälkeisistä hävinneiden teurastuksista vaietaan. Sisällissodan jäljet eivät edelleenkään näy katukuvassa. Talojen seinissä ei ole laattoja, jossa kerrottaisiin rakennusta käytetyn sisällissodan aikana vankilana. Jääkärikatuja on Suomessa useita. Punakaartilaisentie odottaa vielä nimeämistään.

Tänään ymmärrämme sodan syitä ja seurauksia aiempaa paremmin. Enää ei ole tarvetta osoitella syyllisiä ja kohottaa sankareita. Sisällissota on kuitenkin merkittävä osa itsenäisen Suomen historiaa. Se on osa mennyttä, josta nykyisyys kasvaa eikä sotaa ole syytä painaa unohduksiin. Sodan julmuuksien häpeä ei katoa vaikenemalla vaan tunnustamalla hävinneiden tuska ja muistamisen merkitys. Tunnustuksen ja häpeän purun voisi aloittaa antamalla vähän enemmän tilaa hävinneille. On aika nähdä nimettömät kapinalliset ihmisinä, joita kunnioitettiin ja rakastettiin ja joita tahdotaan muistaa. On aika päättää. nimettömien joukkohautojen kansallinen häpeä

Kirjoitus on julkaistu myös Vasen Kaista -verkkolehdessä 27.1.2018

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *