1.5.2024

Vappuhe: Suomen valtion pyydettävä anteeksi punaorpojen kaltoinkohtelua

Vappupuhe punaisten muistomerkillä Kalevankankaalla. (Kuva: Jukka Peltokoski)

Tälle paikalle, tähän hautaan on haudattu yli kaksi ja puoli tuhatta Suomen sisällissodassa tapettua, sodassa kaatunutta ja vankileirillä nälkään ja tauteihin kuollutta punaisten puolella toiminutta, nimetöntä miestä, naista ja lasta. Museokeskus Vapriikki on selvittänyt tänne haudattujen ihmisten nimet. Nimiluettelo julkaistiin viime kesän Vapriikin sivuilla. Julkaisun yhteydessä museokeskus pyysi yhteydenottoja mahdollisten virheiden korjaamiseksi ja tietojen täydentämiseksi. Vapriikki sai yli 130 yhteydenottoa, mikä on poikkeuksellisen suuri määrä. Yhteydenotot osoittavat, etteivät tapahtumat ole unohduksiin painunutta historiaa vaan sisällissodan kokemukset ovat edelleen osa perheiden ja sukujen muistia. Sisällissodan jäljet elävät edelleen perhemuistoissa.

Yli sata vuotta tällä paikalla Tampereen sydämessä on ollut nimetön joukkohauta, nyt vihdoin ja viimein näiden miesten, naisten ja lasten häpeärangaistus on päättymässä. Muistomerkin saaminen paikalle kesti 23 vuotta. Sitä edelsi parikymmenvuotinen kiista kuolleiden haudan hoidosta, hallinnasta ja oikeudesta pystyttää haudatuille muistomerkki.

Vainajien nimien saaminen haudan yhteyteen on ottanut vielä enemmän aikaa. Useita valtuustoaloitteitakin on aiheesta tehty, ensimmäinen tiettävästi jo 1970-luvulla. Ensimmäisen kerran tein yhdessä vasemmistoliiton valtuustoryhmän kanssa valtuustoaloitteen kesällä 2013. Oletimme tuolloin, että nimet saataisiin vuoteen 2018 mennessä, jolloin tuli kuluneeksi sata vuotta sisällissodasta. Satavuotispäiväksi nimiä ei kuitenkaan saatu. Valtuustoaloite uusittiin 2020. Viimeistään ensi vuonna tänne haudattujen häpeärangaistus päättyy. Kuten muutkin kunnialliset ihmiset myös tänne haudatut saavat nimensä haudan yhteyteen.

Nimien saaminen hautamuistomerkin yhteyteen on vienyt yli sata vuotta. Aikaa on vienyt myös sisällissodan julmuuksien tunnistaminen ja tunnustaminen eikä kaikkia julmuuksia ole virallinen Suomi vieläkään tunnistanut eikä myöntänyt saati pahoitellut tai pyytänyt anteeksi.

Suomen sisällissota kesti vain neljä kuukautta, mutta se on ollut yksi Euroopan verisimmistä, julmimmistakin sodista. Valkoisten voitettua punaisten piina, nöyryytys ja rankaiseminen jatkui vuosia, jopa kymmeniä vuosia. Kärsimään eivät joutuneet vain taisteluihin osallistuneet tai heitä tukeneet aikuiset vaan myös punaisten perheiden lapset. Taistelujen tauottua tulivat nälkä ja taudit. Tuhannet lapset lähtivät kerjuulle. Mervi Kaarnisen kirjassa Punaorvot 1918 on lainaus Köyhäinhoitolehdestä syksyltä 1918. Lehti kirjoittaa punaleskistä punaisena vaarana, jotka ovat osoittautuneet kauhistuttaviksi hirviöiksi, murhiin yllyttäjiksi, ase kädessä riehujiksi ja syylliksi sisällissotaan. Köyhäinhoitolehti kirjoittaa näin:

”Suurelta osin noiden naisten kodit ja niissä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme. Punaisten raakuuksissa ennen kaikkea paljastui punaisten kotien ja näitten naisten raakuus, mikä hirivttävässä julmuudessa hakee vertaansa. Yhteiskuntamme ehdoton velvollisuus tästä lähtien on oleva, etteivät hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lasten sielunelämän. Tästä täytyy tulla luja kontrollia ja sen aikaansaaminen on ennen kaikkea köyhäinhoitoviranomaisten tehtävä. Kaikissa vähänkin arveluttavissa tapauksissa on lapset erotettava tällaisista hirviöistä. Yhteiskunnan etu ja säilytysvaisto sitä vaatii.”

Sisällissodasta on jo kauan, mutta yhä edelleen on kiviä kääntämättä. Yksi näistä kivistä on punaisten perheiden lasten kohtaloa. Vaikka oma isoäitini Mamma oli punaorpo vasta Anneli Kannon kirjan Punaorvot luettuani, havahduin miettimään, milloin Mamma erotettiin lapsuuden perheestään. 1914 syntynyt Mammani kasvoi isovanhempiensa luona, hänen veljensä Tauno lastenkodissa ja nuorempi sisar Hanna kasvattina Viipurin läänissä. Sisarukset tapasivat vasta aikuisena. Olen ollut siinä luulossa, että sisarukset sijoitettiin vasta perheen äidin Selma Siian kadottua. Perheen isä Oskari Siika oli kuollut Lahden valtauksessa. Mutta saattaa olla myös niin, että lapset vietiin äidiltä, jo ennen äidin katoamista niin kuin vietiin tuhannet muutkin punaisten perheiden lapset kodeistaan. Vaikka Mamma usein muisteli 1918 tapahtumia, kerjäämistä Lahden kaduilla, yksityiskohtaisesti tapahtumien kulkua ei läpi käyty. Mamma ei sitä varmaan itsekään tiennyt, olihan hän alle neljävuotias, kun hänet äidistään erotettiin.

Anneli Kannon koskettava ja vaiettua historiaa näkyväksi tekevän Punaorpo -teoksen loppusanoissa puhutaan häpeästä, joka vaiensi kodeistaan väkisin vietyjen lasten kohtalot. Lasten olot sijoitusperheissä olivat vaihtelevat, osa sai osakseen hyvän kohtelun, mutta eivät läheskään kaikkia. Osa lapsista eli ylenkatsoittuna, syrjittyinä ja kaltoikohdeltuna työvoimana. Fyysinen väkivaltakaan ei ollut harvinaista,

Olisiko nyt aika kääntää tunnistavat ja tunnustavat katseet punaisten perheiden lapsiin. Olisiko aika tunnistaa ja tunnustaa Suomen valtion toiminta, jonka seurauksena sadat, jopa tuhannet lapset erotettiin väkipakolla perheistään. Olisiko nyt aika tunnistaa sisällissodan jälkeisen lastensuojelun väkivaltaiset puolet ja tunnustaa valtiollinen väkivalta ja punaisten lasten erottaminen väkisin perheistään. Lasten varastamiseksi näitä pakkosijotuksia voisi kutsua.

Nyt kun vihdoista viimein nimettömien hautojen häpeärankaisu on päättymässä tai jo päättynyt niin täällä Tampereen Kalevankankaalla kuin monella muullakin punaisten haudalla, niin olisiko nyt aika tunnistaa myös muut sisällissodan vaietut julmuudet. Olisiko nyt, yli sata vuotta tapahtumien jälkeen, aika Suomen valtion tunnistaa, ettei lastensuojelun nimissä tehdyt teot olleet vain hyvää tarkoittava vastaus punaisten perheiden lasten hätään vaan myös väkivaltaa, joka erotti lapset perheistään? Valtio vei lapsilta oikeuden äitiin, isään, sisaruksiin, perheen suojaan ja lämpöön. Olisiko aika tunnistaa koston ja rankaisun motiivit, joiden kohteeksi joutuivat lapset? Olisiko nyt anteeksipyynnön aika?

Vaikka perheistään pakkoerotetut lapset eivät ole anteeksi pyyntöä kuulemassa, monet meistä heidän jälkeläistään ovat. Tähän hautaan haudattujen nimien julkistamisen tuottamien yhteydenottojen määrä myös osoittaa, ettei sisällisota ole vain unohtunutta historiaa. Sisällissodan muistot elävät yhä ja ovat osa kymmenien tuhansien suomalaisten sukujen ja perheiden menneitä muistoja. Meille, näiden perheiden ja sukujen jäsenille on yhä tärkeää tietää, mitä oikein tapahtui ja ennen kaikkea kuulla, että kaikki tehty ei ollut oikein eikä kohtuullista.

Esitän, että Suomen valtio pyytää anteeksi punaisen perheiden lapsilta, jotka väkisin erotettiin perheistään.

Puhe on pidetty Tampereella Kalevankankaalla punaisten muistomerkillä 1.5.2024.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *